Eikö vain niin, että jokainen meistä on joskus tehnyt jonkin tietyn asian ja kokenut sen kuitenkin olleen aivan turhaa? Se oli kuin tyhjä arpa ja vaikuttaa vahvasti siltä, että olisi kannattanut käyttää aikansa aivan toisin. Väheksymättä kyseistä tunnetilaa tai yksilön tekemää tilannearviota, emme kuitenkaan voi olla täysin varmoja, oliko turhalta vaikuttanut elämän juonne todellakin aivaa turhaa. Saattaahan olla, että turhauman takana piilotteleekin jotakin erityistä ja hyvää. Mutta jos Jumala sanoo jonkin olevan turhaa, voimme olla varmoja siitä, että se on turhaa. Apostoli Pietari kirjoittaa kirjeessään turhasta vaelluksesta todeten: "…tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne…" Elämä, joka rullaa kohdusta hautaan ilman Jeesusta, on kuin tyhjä arpa. Olisi varsin tyrmistyttävää havahtua iankaikkisuuden porteilla siihen, että elämänmittainen vaellus olikin turha.
Jaakob jatkaa samasta teemasta ja kirjoittaa kirjeessään tekstiä, jonka edessä jokaisen luulisi kavahtavan: "Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha." Jaakob ei siis ainoastaan muistuta meitä kielen olevan kuin laivan peräsin, joka ohjaa meidän elämäämme, vaan yhdistää levottoman kielen ja turhan jumalanpalveluksen toisiinsa.
Varmaankin aina on olemassa oja sekä allikko ja ihminen - vanhan sanonnan mukaisesti - saattaa kulkeutua ojasta allikkoon. Ojassa ollessaan hän kuvittelee, ettei hänen tarvitse ojentaa elämäänsä Jumalan tahdon mukaisesti ja Jumala luokittelee hänen vaelluksensa turhaksi. Allikkoon päädyttyään ihminen pyrkii suorittamaan kaiken oikein unohtaen, että hänen lihalliset pyrkimyksensä ovat kuitenkin turhia ilman jumalallista vaikutusta. Kuten psalmissa kirjoitetaan: "Jos Herra ei huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo".
_whbg2.png)
